Jatkuu niinkuin sade

Arki on pyörinyt uuden elämän alkuun saattamisen ympärillä, mutta nyt läheisen poismeno sai ajatukset kääntymään elämänkaaren loppupäähän. Hyvässä kunnossa ollut pappani menehtyi äkillisesti viikko sitten ja juhannusviikkoa on vietetty apeissa tunnelmissa. Eilen olo muuttui vielä entistäkin surkeammaksi, koska puolisoni kuukautiset alkoivat. Kolmas inseminaatio tehtiin 1,5 viikkoa sitten ja tietysti odotimme taas, että tällä kertaa onnistuisi. Inseminaatiopäivään liittyi vähän symboliikkaakin, sillä se oli meidän kahdeksas vuosipäivämme.

Papan poismeno muistuttaa elämän rajallisuudesta ja siitä, miten tärkeitä läheiset ovat. Kun pappani kuoli, lapset ja lapsenlapset pitivät huolen siitä, että mummollani on kaikki hyvin. Kun nyt ajattelen omaa päätöstäni olla hankkimatta biologisia lapsia, minua ahdistaa. Jos jostain syystä puolisoni ei tulisikaan raskaaksi, emme saisi koskaan lapsia. Mitä ihmettä me tekisimme kaikella sillä ajalla, joka meillä jäisi käyttämättä, jos lapsia ei koskaan tulisi? Varmasti täyttäisimme elämämme jollakin korviketoiminnalla, mutta katkeruus kyllä jäisi. Etenkin, kun ympäröivälle yhteiskunnalle näkyy olevan edelleen vierasta se, että myös lesbopari voisi olla biologisesti tahattomasti lapseton. Samassa tilanteessa oleva heteropari voi aina yrittää perheen ulkoista adoptiota, mutta meidän kohdallamme se ei  ole vielä sallittua siinäkään tapauksessa, että lapsettomuuden syy olisi biologinen ja tahaton. Jos jäisimmekin lopullisesti lapsettomiksi, ajan kuluessa kaikki läheisimmät sukulaisemme menehtyisivät ja pahimmassa tapauksessa toinen meistä jäisi lopulta myös aivan yksin – molemmat kun olemme perheidemme kuopuksia. Tiedän, että tulevaisuuden murehtiminen ja jossittelu on täysin turhaa. Pahoittelen synkkää asennettani, mutta tällä viikolla maailma nyt vain on pyllistänyt päin naamaani hyvin härskisti :/

”Nauttikaa nyt siitä yhteisestä ajastanne, kun teillä sitä vielä on” eräs ystäväni sanoi minulle hyvää tarkoittaen. Tottahan se on, että perheen perustamisen myötä yhteistä aikaa on vähemmän. Mutta kun tässä on oltu kahdestaan jo se kahdeksan vuotta… En minä sitä tarkoita, ettei kahdestaankin olisi hyvä olla (selvästikin on kun näin kauan on kahdestaan oltu) mutta kyllä tähän perheeseen kaivattaisiin jo uusia perheenjäseniä.

Klinikka on heinäkuussa kiinni, joten neljättä inseminaatiota voidaan kokeilla elokuussa. Lääkäri väläytteli meille jo IVF-hoidon mahdollisuutta todeten kuitenkin, ettei ehkä ihan vielä kannata siihen ryhtyä, kun kaikki näyttää päällisin puolin olevan kunnossa. Etsimme jo tietoja IVF-hoidoista, mutta tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että ryhdymme niin rankkoihin hoitoihin vasta pahimman epätoivon iskiessä.

Toivoisin, että minussa olisi edes puolet sitä optimismia ja elämäniloa, jota papassani oli. CMX:n sanoin:

jos meillä ei ole tarinaa
näemme vain tämän huoneen
jos meillä ei ole tarinaa
kaikki virtaa tiehensä:

ja eräänä aamuna
kukaan ei rakasta mitään
ei kuule puhetta tuulten
puiden haikeaa kuisketta

meidät huijattiin leikkiin
jossa voi vain hävitä

ja elämä jatkuu, loputtomasti
elämä jatkuu niinkuin sade
liian suuri loppuakseen
liian raskas jatkaakseen

jos meillä ei ole uskoa
joka nostaisi suureen työhön
niiden ihmeiden puolesta
joihin hulluuksissaan uskoo

– eräänä aamuna
ei kaipaa mitään
ei katsele kirkkautta
ei tunnusta ihmisen kasvoja

Kategoria(t): Klinikalla Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s