Elämäni mullistavin yö

Edellinen kirjoitukseni loppui kuin seinään. Siinä vaiheessa kun kirjoitin viimeistä lausetta, puolisoni soitti ja sanoi, että nyt on tultava. Kello oli silloin jotain yhden ja puoli kahden välillä perjantain ja lauantain välisenä yönä. Pohdin hetken, mitä teen keskeneräiselle kirjoitukselle, mutta päätin silti julkaista sen. Sitten sammutin nopeasti koneen ja juoksin autoon laukkuineni. Meiltä on synnärille noin 15 minuutin matka, mutta koska arvasin, että yöstä tulisi pitkä, poikkesin matkalla vielä huoltoasemalla ostamassa evästä. Saavuin synnärille noin klo 1:35. Siellä sain ylleni sairaalan vaatteet ja kengät, joissa lampsin sisään synnytyssalin ovesta viisi minuuttia myöhemmin. Puolisoni hengitteli ilokaasua ja minulle kerrottiin, että saliin oli lähdetty, koska vauvan syke oli ollut turhan korkea. Syke tasaantui salissa nopeasti, mutta samaan aikaan supistukset tihenivät ja voimistuivat.

Ensimmäiset yksi ja puoli tuntia olivat suhteellisen rauhallisia. Puolisoni tunsi kovaa supistuskipua, mutta selkähieronnan ja ilokaasun avulla kivut olivat niin siedettäviä, että supistusten välillä ehdimme hieman puhua toisillemme ja naureskellakin. Kolmen aikaan kivut kuitenkin alkoivat käydä sietämättömiksi. Puolisoni toivoi jotain järeämpää lääkettä, mutta anestesialääkärit olivat kiinni toisissa saleissa. Kohdunsuu oli tuolloin noin neljä senttiä auki. Kätilö teki ensiapuna aqua-rakkuloita ja lämmitti kaurapussin. Ne auttoivat sietämään kipua, mutta eivät vieneet sitä pois. Kiirellisempien tapausten vuoksi anestesialääkäri ehti paikalle vasta puoli viiden aikaan. Ollenkaan liioittelematta voin todeta, että puolisoni ei olisi kestänyt tuossa vaiheessa enää yhtäkään supistusta pidempään. Tuolloin aloin olla ensimmäistä kertaa huolissani, sillä kipu oli silminnähden ja etenkin korvinkuullen aivan sietämätöntä. Ja kurjaahan se on, ettei itse voinut tehdä muuta kuin yrittää hieroa ja tukea.

Anestesialääkäri laittoi onneksi nopeasti spinaalipuudutuksen, joka auttoi lähes välittömästi. Sen jälkeen seurasi noin parin tunnin suhteellisen leppoisa hetki, jonka aikana puolisoni ehti vähän torkahtaakin. Monitorista huomasin, että täysiä supistuksia oli noin parin minuutin välein, mutta puolisoni ei tuntenut niitä. Onneksi! Minäkin ehdin käydä aamukuuden aikaan isien huoneessa nukkumassa parikymmentä minuuttia.

Puoli kuuden aikoihin aloitettiin oksitosiinitiputus. Sen oli tarkoitus nopeuttaa synnytyksen etenemistä, jotta puolisoni ei joutuisi spinaalipuudutuksen hälvettyä enää kestämään kovin kauaa voimakkaita kipuja. Puoli seitsemän aikoihin kivut alkoivat taas voimistua. Kohdunsuu taisi silloin olla auki noin kuusi senttiä. Tuossa vaiheessa aloin olla jo niin tokkurainen ja nälkiintynytkin, että en oikein muista, mitä kaikkia lääkkeitä puolisolleni annettiin. Ainakin aqua-rakkulat tehtiin uudestaan ja kohdunkaulaan laitettiin jonkinlaista puudutetta useampaan otteeseen.

Puoli kahdeksan aikoihin puolisoni alkoi tuntea tarvetta ponnistaa, mutta tuolloin se olisi ollut vielä liian varhaista. Yhdeksän aikaan tuo ponnitustarve kasvoi niin suureksi, että jotain oli tehtävä. Kohdunkaula oli jo yli yhdeksän senttiä auki, mutta siellä oli pieni nyppylä, jonka olisi vielä pitänyt tasoittua ennen ponnistamista. Kätilö kuitenkin antoi luvan ponnistella aluksi hiljalleen omaan tahtiin nyppylästä huolimatta. Se tuntui helpottavan supistuskivun kestämistä. Noin varttia vaille kymmenen aloitettiin todellinen ponnistaminen. Puolisoni ponnisti hienosti ja oikeaan suuntaan, mutta vauvan pää ei vain millään alkanut näkyä. Puolen tunnin rankan ponnistelun jälkeen kätilö tuli siihen tulokseen, ettei vauva yksinkertaisesti tule ulos ilaman apukeinoja. Hän kutsui lääkärin paikalle ja melko nopeasti kävi ilmi, että vaikka vauva olikin tulossa pää edellä, pää oli kääntyneenä siten, ettei se mahtunut tulemaan ulos pelkällä ponnistamisella. Oli pakko ottaa käyttöön imukuppi.

Imukuppisynnytys oli juuri se oikeastaan ainoa asia, jota puolisoni oli todella etukäteen pelännyt. Ja ihan rehellisesti täytyy myöntää, että eihän se mitään mukavaa touhua ollut… Onneksi asiat etenivät siinä vaiheessa niin vauhdilla, että jo muutaman ponnistuksen jälkeen vauva liukui imukupin perässä ulos. Voi sitä onnen ja helpotuksen tunnetta! Vauva oli vähän kakan peitossa ja hänet vietiin nopeasti pois luotamme happikaappiin. Minä kuitenkin näin ja kuulinkin vauvan ääntelystä, että kaikki oli ihan hyvin. Melko nopeasti meille kerrottiinkin, että vauvan täytyy saada vähän lisähappea, mutta mitään kovin kamalaa vaaraa ei ollut. Minä menin pitämään vauvalle seuraa happikaapin luokse sillä aikaa kun puolisoani ommeltiin.  Parin tunnin kuluttua vauva pääsi puolisoni rinnalle ja alkoi lähes heti imeä ❤

Nyt me sitten olemme pikkuisen tytön äitejä. Vaavin strategiset mitat ovat 49 cm ja 3545 g. Me emme päässeet perhehuoneeseen, joten minä jouduin lähtemään yöksi kotiin. Vauva nukkuu puolisoni kanssa ja aamulla minä menen heti kahdeksalta heidän luokseen. Harmittaa, kun en voi olla siellä koko ajan Onneksi ehdin kuitenkin pitää pientä tyttöämme päivällä sylissäni puolen tunnin ajan kun hän nukkui. Huomenna pääsen opettelemaan vaipan vaihtamista ja vauvan kylvettämistä ❤ Ihanaa!