Äitiyspakkaus tuli tällä viikolla. Voi sitä hypistelyn ja söpöstelyn määrä, kun kävimme pakkauksen läpi vaate vaatteelta! Joku on kritisoinut pakkausta liian poikamaiseksi, mutta minun mielestäni siellä oli aivan ihania vaatteita. Ja väritkin olivat meidän makuumme sopivan sukupuolineutraaleja. Oli paljon neutraaleja värejä, mutta myös muutamia vähän värikkäämpiä vaatekappaleita. Haalarit olivat aivan parhaat ja makuupussin kuoseista tykkäsin myös 🙂 Tässä muutama kuva paketin ihanuuksista:
Raskaus alkaa olla jo niin pitkällä, että se näkyy selvästi ulospäin. Masun sisällä tuntuu jo pientä liikettä. Olen monena iltana tunnustellut Mölliä masun läpi, mutta liikkeet ovat niin pieniä häivähdyksiä, että ne hädin tuskin tuntuvat masun ulkopuolella. Välillä olen tuntevinani pieniä kopsahduksia masun pinnassa. Toisinaan masu kiristyy niin, että sen voi tuntea myös ulkopuolelta. Yhtenä aamuna Mölli oli aivan selvästi keskellä kohtua, sillä siinä oli kummallinen kohouma, jonka pystyi näkemään sivusta päin paljaalla silmälläkin. Ihan kuin Mölli olisi ollut masussa pylly pystyssä tai sitten painanut jalallaan kohtua ulospäin 🙂
Olemme käyneet neuvolassa pariinkin otteeseen edellisen kirjoitukseni jälkeen. Möllin sydänäänet kuuluvat jo selvästi dopplerilla. Sydän on sykkinyt noin 145 kertaa minuutissa, mikä on kuulostanut aivan huikealta! Puolisoni on ollut terveenä – ainoastaan hemoglobiini on ollut hieman turhan alhainen. Se asia on korjaantunut rautatablettien syömisellä. Mitään huimausta tai tavallista kovempaa väsymystä ei ole ollut.
Rakenneultrassa kävimme pari viikkoa sitten. Myös siellä kaikki näytti olevan ok. Tunnelmaa tosin latisti se, että kätilö oli hyvin leipiintynyt työhönsä ja puhui niin hiljaa, ettemme oikein kuulleet mitään. Mutta pääasia on se, että kaikki oli kunnossa. Saimme mukaamme myös söpön kuvan Möllin kasvoista. Kuvan perusteella Möllin nenä oli aivan samanlainen kuin äitinsä nenä 🙂 Söpö pikkukaveri!
Paitsi että puolisoni masussa tuntuu liikettä myös minun mahassani pyörii aika ajoin perhosparvi. Olen muutamina iltoina jossitellut ja maalaillut piruja seinille: Mitä jos vauvalla ei olekaan kaikki hyvin? Entä jos synnytyksessä tuleekin jotain komplikaatioita? Entä jos puolisoni tai Mölli menehtyvät? Nämä ja muut ikävät ajatukset eivät pulpahtele pintaan jatkuvasti, mutta toisinaan iltaisin saatan yllättää itseni lietsomasta omaa taipumustani murehtia asioita etukäteen. Olenpa muutamaan kertaan vähän itkenytkin. Tiedän, että pelkoni ovat hyvin tavallisia – varmaan tavattomampaa olisi olla ajattelematta kyseisiä asioita. Se on sellaista henkistä valmistautumista ja oman itsen sekä omien pelkojen kohtaamista. Pohjimmiltaan etsin vastausta siihen kysymykseen, pystyisinkö minä huolehtimaan lapsesta siinäkin tilanteessa, jos jäisimme kahden.
Murehtimisesta on ollut se etu, että olemme yhdessä ottaneet selvää minun oikeuksista lapsen suhteen siinä tilanteessa, jos puolisoni menehtyisi. Perheen sisäistä adoptiota ei voi käytännössä toteuttaa heti, kun lapsi syntyy, joten ennen adoptiota on usean kuukauden mittainen ajanjakso, jolloin minua ei katsota lapsen lailliseksi huoltajaksi. Otimme asian tiimoilta yhteyttä lakimieheen, joka vastasi, että testamentilla on mahdollista määrätä tulevasta edunvalvojasta lapsen kasvatuksen ja hoidon osalta siinä tilanteessa, jos lapsen synnyttänyt henkilö kuolee. Yleensä sosiaaliviranomaiset ja oikeus kunnioittavat lakimiehen mukaan vainajan viimeistä tahtoa, jos testamentilla määrätty henkilö on sopiva huoltajaksi. Näiden tietojen pohjalta puolisoni tekee lähipäivinä testamentin.
Toivoisin todella, että nämä huoltajuusasiat saataisiin sateenkaariperheissä toimimaan paremmin, sillä mielestäni tuo testamentin tekeminen aiheuttaa aivan turhaa stressiä. Jos heteropari hankkii luovutetuilla siittiöillä lapsen, ei heidänkään tarvitse avioliitossa ollessaan anoa erikseen perheen sisäistä adoptiota. Miksi meidän siis täytyy? Ja millä perusteilla se päätetään, onko testamentin laatijan edunvalvojaksi määräämä henkilö sopiva lapsen huoltajaksi? Miten sopivalta huoltajalta näyttää sellainen ihminen, jonka puoliso on juuri kuollut?
Tämä vuoden loppu on ollut todella kiireinen. Olen tehnyt opintojani vauhdilla eteenpäin ja viimeistellyt graduani. Tällä hetkellä gradu olisi jo siinä kunnossa, että sen voisi palauttaa, mutta aion kuitenkin vielä hieman parannella sitä. Ajattelin päästää sen käsistäni tammikuussa.
Raskaus on edennyt todella hyvin. Kävimme ensimmäisessä ultrassa raskausviikolla 12. Ultrassa mitattiin sikiön niskapoimun turvotus ja otettiin verikoe. Mitään tavallisesta poikkeavaa ei löytynyt. Katselimme ultralla, kun Mölli istui risti-istunnassa pää alaspäin ja pyörähteli välillä villisti kun lääkäri paineli puolisoni mahaa ja yritti kääntää Mölliä parempaan asentoon niskapoimuturvotuksen mittaamista varten. Yhdessä vaiheessa Mölli oli vartalo meihin päin ja näytti aivan siltä, kuin se olisi vilkuttanut 🙂 Kaikki viisi sormea näkyivät! Se oli niin kamalan suloinen, että minua alkoi itkettää. Olisin voinut tuijotella Mölliä vaikka kuinka pitkään. Onneksi saimme muutaman kuvan mukaamme. Olen esitellyt niitä opiskelu- ja työkavereilleni niin paljon, että joku saattaa jo juosta karkuun, jos hän näkee minun kaivavan ruskeaa kirjekuortani esiin 😀
Odotan jo innolla seuraavaa rakenneultraa, joka on tammikuussa. Nyt kun olen nähnyt Möllin ja tiedän, että kaikki on hyvin, olen uskaltautunut jo katselemaan vaunuja yms. Kävimme yhdessä liikkeessä katselemassa erilaisia vaunumalleja ja saimme oikein asiantuntevan opastuksen vaunujen ihmeelliseen maailmaan. Todellisuudessa emme aio hankkia vaunujamme uutena, sillä esimerkiksi Emmaljungan vaunut maksavat enemmän kuin meidän tämänhetkinen automme. Onneksi puolisoni tuttavalta vapautuu keväällä pari vuotta vanhat vaunut, jotka voimme ostaa kohtuuhinnalla, jos haluamme.
Puolisoni on voinut välillä vähän huonosti. Närästys on ollut ehkä ikävin ongelma, mutta joinakin päivinä on kyllä täytynyt vähän oksentaakin. Nyt joulun alla puolisooni iski pieni flunssakin, mutta se on jo paranemaan päin. Onneksi nyt tulee joulu ja saamme kaikki levätä.
Rauhallista joulua kaikille!
Työn ja opintojen suhteen aika kuluu aivan liian nopeasti, mutta raskausaika sen sijaan matelee. Pari viikkoa sitten kävimme ensimmäisellä lääkärikäynnillä, mutta siellä ei vielä ultrattu. Lääkäri yritti etsiä jollakin laitteella (ilmeisesti sitä kutsutaan doppleriksi) Möllin sydänääniä, mutta hän eleli niin hissukseen, ettei mitään kuulunut. Vaikka olenkin vakuuttunut siitä, että kaikki on ihan hyvin, odotan kyllä jo ensi torstain ultraa. Silloin pääsemme ensimmäistä kertaa näkemään ihan omin silmin, ettei Mölli ole pelkkä haavekuva vaan aivan oikea ihmisen alku. Tällä hetkellä Mölli on vielä vähän mystinen maha-asukas.
Tässä odotellessani olen ottanut vähän selvää Kela:n tuista. Yllätyin positiivisesti kun huomasin, että nykyään myös minulla on oikeus 1-18 arkipäivän isyysvapaaseen. Siihen riittää se, että on rekisteröidyssä parisuhteessa lapsen biologisen vanhemman kanssa. Ei sillä vapaalla ole kyllä minulle tosiasiassa kauhean suurta merkitystä, sillä vauva syntyy kesäkuussa. Olen tällä hetkellä päätoiminen opiskelija, joten olen kesän kesälomalla. En aio hakea kesätöihin, sillä minusta on tärkeämpää olla vauvan ensimmäiset kuukaudet kotona. Vaikka opiskelun ja vanhemmuuden yhteensovittaminen on taloudelliselta kannalta hieman hankalaa, on siinä kuitenkin juuri tuo joustamisen mahdollisuuden mukanaan tuoma etu. Jos saan jostakin raavittua kesällä muutaman opintopisteen, voin hakea kesäksi opintotukea, mikä vähän helpottaa tuossa taloudellisessa puolessa. Ja ainahan sitä voi pihallaan kasvattaa salaatit, yrtit ja muut ekstrat leivän päälle 🙂
Kotona oleminen on minulle tärkeää käytännön syistä. Olen kuullut, että myös synnyttämätön nainen voi kokeilla imettämistä. Kaikilta maitoa ei ala tulla, mutta on se kuitenkin yrittämisen arvoinen asia. Tuosta asiasta saa paremmin tietoa täältä:
http://www.seta.fi/rainbow/lapset.htm#imetys
Kuulisin mielelläni myös lukijoiden mietteitä tai kokemuksia imetykseen liittyen 🙂
Yhdeksäs raskausviikko on nyt meneillään, eli vielä muutamia viikkoja täytyy odotella ennen kuin päästään keskenmenojen riskiviikkojen ohi. Tavallisestihan pariskunnat kertovat raskaudestaan läheisille vasta 12. raskausviikon jälkeen tai siinä vaiheessa, kun raskaus alkaa näkyä juuri tuon keskenmenoriskin vuoksi. Mekin aioimme kertoa tuttavillemme raskaudesta vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen, mutta toisin on käynyt. Koska olen kertonut monille lapsettomuushoidoistamme, ihmiset myös kyselevät aina minut tavatessaan, minkälaisessa vaiheessa hoidot ovat. Olen tullut siihen tulokseen, että hölmöä olisi siinä tilanteessa valehdellakaan. Raskaudesta on tässä vaiheessa kerrottu kaikille niille, jotka ovat hoksanneet asiasta kysyä. Ikäväähän se on siinä vaiheessa, jos sitten kuitenkin tulee keskenmeno… Mutta toisaalta olen kyllä vähän sitä mieltä, että keskenmenostakin pitäisi voida puhua. Ihmisten pitäisi ylipäätään puhua enemmän ja avoimemmin myös vaikeista asioista, eikä aina yrittää pärjätä yksin.
Lähimmille ihmisille kerroimme tietysti jo heti, kun saimme tietää testin tuloksen 😀
Tällä viikolla kävimme ensimmäistä kertaa neuvolassa. Neuvolakäynti kesti suunnilleen tunnin ja siellä käytiin läpi paljon ravitsemukseen ja terveyteen liittyviä asioita. Puolisoltani mitattiin lisäksi verenpaine ja hemoglobiini. Saimme mukaamme paljon luettavaa raskausaikaan liittyen, mutta aika monet asiat ovat jo tuttuja muista lukemistamme oppaista. Vilkaisin jossain vaiheessa vähän vauva-lehtiäkin, mutta tulin niistä jutuista vuorotellen huvittuneeksi ja vihaiseksi. Huvittuneeksi sen vuoksi, että itsestään selviä asioita selitetään niin vaikeasti ja vihaiseksi sen vuoksi, että helpoista asioista tehdään niin vaikeita. Eräässäkin jutussa nainen kertoi menneensä yöllä synnytyksen alkaessa olohuoneeseen odottamaan supistusten kovenemista, koska ei halunnut herättää miestään. Mitä ihmettä? 😀
Neuvolan työntekijä oli oikein mukava. Puolisoni kertoi hänelle minusta jo siinä vaiheessa kun varasi aikaa käynnille. Neuvolan työntekijä kun oli kysynyt, pääseekö lapsen isäkin mukaan. Kun puolisoni kertoi, että mukaan onkin tulossa lapsen toinen äiti, neuvolan työntekijä suhtautui asiaan heti todella luontevasti. Neuvolakäynnillä hypättiin lomakkeista tietysti yli sellaiset kohdat, joissa kyseltiin isän perinnöllisiä sairauksia, mutta esimerkiksi vanhempien tupakointiin ja alkoholin käyttöön liittyvät asiat kyseltiin myös minulta. Tuntui siltä, että meidät molemmat otettiin huomioon.
Jackpot! Nyt onnistui, eli raskaana ollaan 😀 IHANAAAAAA ❤
Teimme testin viime viikon maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina. Maanantaina testiin ei tullut tarkistusviivan lisäksi viiden minuutin kuluessa mitään kovin näkyvää, joten ehdimme jo masistella sohvalla hetken ajan. Ajattelimme, ettei raskaus ehkä vielä näy, koska teimme testin neljä päivää aiemmin kuin klinikalla oltiin neuvottu. Masistelun jälkeen kävimme katsomassa testiä uudestaan noin kymmenen minuutin kuluttua ja siihen olikin ilmestynyt todella haalea viiva. Katsoin testin käyttöohjeen ja siinä todettiin, että aivan haaleakin viiva riittää kertomaan, että raskaus on alkanut. Uskalsimme jo iloita asiasta, mutta varmuuden vuoksi teimme testin vielä keskiviikkona ja perjantaina, jolloin meidän oli käsketty ilmoittaa klinikalle testin tulos. Jälkimmäisten testien viivat olivatkin ihan selkeitä ja edelleenkään ei ole vuotoa tullut, eli pikkuinen on pysynyt toistaiseksi kyydissä 🙂
Viikko on mennyt todella nopeasti. Kävimme lainaamassa kirjastosta odotusaikaa käsitteleviä kirjoja ja olemme lueskelleet niitä jonkin verran. Itse olen tykästynyt kirjaan Suomalainen vauvakirja (Toim. Katajamäki & Gyldén, Otava 2009), sillä siinä asioista kerrotaan jotenkin lempeästi ilman syyttävää sormea. Kirjassa on otettu huomioon sateenkaariperheet ja hedelmöityshoitojen kautta alkaneet raskaudet, mikä on todella positiivista. Toinen lukemani kirja on Odotusaika viikko viikolta. Sieltä voi lukea, miten raskaus etenee viikko viikolta ja tarkistaa ravintoon tms. liittyviä asioita. Sain viimein perehdytettyä itseni siihenkin, miten raskausaika lasketaan (näin keltanokka minä olen näissä asioissa). Huomenna alkaa raskauden 6. viikko, vaikka alkion elämässä se onkin vasta neljäs viikko. Parin-kolmen viikon kuluttua varaamme ajan ensimmäiseen neuvolakäyntiin.
Puolisoni ei ole toistaiseksi ollut kovin pahoinvoiva, mutta pientä etovaa oloa on ollut muutamana aamuna etenkin yötyövuoron jälkeen. Epäilin jo ennen testin tekemistä raskauden alkaneen, kun huomasin, ettei puolisolleni tullutkaan tässä kuussa kiukkupuuskia ennen kuukautisten oletettua alkamispäivää. Hän oli jotenkin ihmeen seesteinen ja nukkui suunnilleen 12 tuntia vuorokaudessa. Raskauden jatkuessa tuo unentarve on pysynyt edelleen yhtä korkeana. Päivänokosten ottaminen on jo rutiinia.
Nyt vain toivotaan, että pikkuinen pysyy kyydissä. Puolisollani oli flunssa viikonloppuna ja pelkäsin vähän, että nousee taas korkea kuume niin kuin ensimmäisen inseminaation jälkeen. Ei tullut kuumetta kuitenkaan ja nyt flunssa on jo jättänyt puolisoni rauhaan ja siirtynyt minuun.
Ai niin, olen kutsunut pikkuista Mölliksi ja Möllykäksi. Urbaanista sanakirjasta katsoin tosin jälkikäteen, että Möllillä viitataan ahneeseen henkilöön, joka syö ruokaa jopa toistenkin lautaselta. Noh, kyllähän tuo määritelmä pitää osittain paikkansa vauvankin kohdalla 🙂
Tämä viikko on ollut tosi hektinen lapsettomuushoitojen suhteen. Verikokeiden tulokset saimme labrasta vasta tiistai-iltana, koska tuloksia käsitellyt kone oli mennyt Helsingissä rikki. Punktio oli varattu keskiviikkoaamuun, joten voitte kuvitella, miten kireänä hermoni olivat, kun sain tiistaina tietää, ettei tuloksia ehkä ehditäkään saada ajoissa! Tiistai menikin minun osaltani siinä, kun selvittelin eri ihmisten kanssa tulosten viivästymistä ja yritin selittää, että ne on nyt yksinkertaisesti saatava. Ja saatiinhan ne lopulta! Keskiviikkona käytiin punktiossa, eli puolisoltani poimittiin munasoluja hedelmöittämistä varten. Torstaina saimme tiedon, että kaikki 10 kerättyä munasolua olivat hedelmöittyneet 🙂 Perjantaina menimme alkion siirtoon, jossa kerrottiin, että 10 hedelmöittyneestä munasolusta seitsemän oli alkanut jakaantua. Yksi alkioista siirettiin puolisoni kohtuun ja kuusi muuta pakastettiin. Parin viikon päästä tehdään raskaustesti. Näin lähellä raskaaksi tulemista emme ole vielä koskaan olleet!
Punktion jälkeen tulleet kivut olivat pahempia kuin olimme kuvitelleet. Puolisollani ei ollut vatsakipua tai väsymyksen lisäksi paljon muitakaan oireita hormonilääkityksen aikana ennen punktiota, joten olimme ajatelleet, että punktiokin sujuu melko kivuttomasti. Itse toimenpide oli kivulias, mutta fentalyyni ja kipulääkkeet turruttivat onneksi sen verran, että kivusta selvittiin. Olin itse toimenpiteessä mukana ja tuntui kurjalta, kun toista itketti, mutta en voinut oikein mitään muuta tehdä kuin vain olla läsnä ja pitää kädestä kiinni 😦 Hyvää harjoitusta minulle synnytystä varten!
Toimenpide kesti kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen siirryimme lepohuoneeseen. Ensimmäisen tunnin ajan puolisoni torkkui välillä ja puheli minulle sammaltaen (fentalyynin vaikutuksen alaisena). Välillä naureskelimme yhdessä lääkkeen vaikutuksille ja olimme helpottuneita siitä, että toimenpide oli ohi. Jossain vaiheessa kivut kuitenkin yltyivät erityisesti vasemman munasarjan kohdalla. Puolisoni sai Panadolia ja tulehduskipulääkettä suun kautta, mutta ne eivät tehonneet. Lopulta kipu oli niin voimakasta, että puolisoni oksensi ja alkoi muuttua kasvoiltaan harmaaksi. Siinä vaiheessa hoitaja antoi ketorinia suoneen ja kipu alkoi nopeasti hellittää. Hoitajista täytyy sanoa sen verran, että he olivat aivan ihania, ymmärtäväisiä ja ammattitaitoisia ❤ Kolme tai neljä tuntia punktion jälkeen kipu oli jo sen verran hellittänyt, että pääsimme lähtemään kotia kohti. Oli niin rankka päivä, että suuntasimme suoraan Heseen 🙂 Seuraavana päivänä kipua oli jonkin verran, mutta Panadol riitti sen taltuttamiseen.
Eilen olimme sitten alkion istutuksessa. Se oli erittäin yksinkertainen toimenpide, eikä siinä ollut muuta muistettavaa kuin se, että virtsarakon täytyi olla täynnä. Seuraavan kahden viikon ajan puolisoni käyttää kahdesti päivässä Lugesteron-lääkitystä, joka edesauttaa alkion kiinnittymistä. Täytyy toivoa parasta!
Olen ollut tämän viikon aikana yhtä onnellinen ja innostunut kuin olin silloin joskus ensimmäisen inseminaation aikaan 🙂 Vaikka IVF-hoidollakaan raskaaksi tuleminen ei ole täysin varmaa, tuntuu kuitenkin siltä, että asiat etenevät.
Ensin hyviä uutisia: IVF-hoito aloitettiin lauantaina päivittäisellä Puregon-lääkityksellä (150 IU) ja eilisessä ultrassa follikkeleita näkyi yhteensä noin 15. Eilisen ultran jälkeen oli varsin seesteinen olo kunnes sain lapsettomuusklinikalta puhelun, jossa huomautettiin, ettei puolisoni ole ottanut verikokeita, jotka piti ottaa ennen munasolujen poimimista. Munasolujen poimiminen tapahtunee ensi viikolla. Hitaasti päässäni alkoi raksuttaa ja muistin, että asiasta oli ollut puhetta. Itse asiassa siitä oli ollut puhetta useampaan otteeseen. Olimme jo viikkoja aiemmin puolisoni kanssa sopineet, ettei verikokeita oteta yksityisellä puolella, koska aikaahan oli vaikka kuinka paljon. Ja kuinkas sitten kävikään? Totaalisen unohduksen vuoksi joudumme nyt jännäämään saammeko verikokeiden tuloksia ajoissa edes yksityisellä puolella. Ei näin, hyvät ihmiset. Ei näin.
Onneksi saimme ajan verikokeeseen jo tälle aamulle. Verikokeessa testataan B-Hepatiitti, C-Hepatiitti ja HIV. Eilen labrasta kerrottiin, että tulokset saadaan aikaisintaan 2-3 päivän kuluttua. Sen pitäisi kyllä riittää, sillä emme ole vielä edes varanneet aikaa munasolujen keräämiseen. Huomenna on taas ultra, jonka jälkeen mahdollisesti tiedämme munasolujen keräämisen ajankohdan. Tänään puolisoni aloittaa joka tapauksessa Puregonin rinnalla piikitettävän jarrulääkkeen. Jarrulääke estää ovulaatio, jotta ovulaatio ei ehtisi tapahtua ennen munasolujen keräämistä.
Huono onni jatkuu. Neljännen inseminaation piti olla viime viikon maanantaina, mutta kun menimme klinikalle inseminaatiota varten, ovulaatio oli jo ohi. Inseminaatio jäi siis tekemättä. Oikeastaan uumoilimme niin jo edellisenä perjantaina, sillä puolisoni kohtuontelossa oli nestettä. Puolisoni myös tunnistaa melko hyvin oman ovulaationsa, joten maanantain huonot uutiset eivät varsinaisesti tulleet yllätyksenä.
Meitä vakituisesti hoitanut lääkäri oli lomalla, joten juttelimme klinikalla toisen lääkärin kanssa. Hän oli hoitavan lääkärin kanssa samaa mieltä siitä, että meidän kannattaisi jo harkita IVF-hoitoja, koska ovulaation ajoittaminen on ollut niin hankalaa. Pääsimme samalla reissulla keskustelemaan terveydenhoitajan kanssa IVF-hoitojen hyödyistä ja riskeistä, sekä käytännön asioista ja kustannuksista. Kotimatkalla pureskelimme kaikkea kuulemaamme ja tulimme siihen tulokseen, että aloitamme IVF-hoidot. Hoito tulee erittäin kalliiksi, mutta kalliiksi tulee sekin, jos yritämme monta kertaa inseminaatiota turhaan. Meidän on mahdollista hakea KELA:lta korvauksia jälkikäteen, mutta korvausten saaminen ei ole täysin varmaa. Laskeskelimme, että hoito ja luovutetut siittiöt tulevat käytännössä maksamaan ilman korvauksia noin 3 000 euroa ja sen jälkeen jokainen alkionsiirto maksaa noin 1 000 euroa. Se on jo sen verran suuri summa kerralla maksettavaksi, että meidän oli pakko lainata sukulaisilta rahaa hoitoon 😦 Onneksi saamme kuitenkin KELA:n lääkekorvauksen. Ilman lääkekorvausta hoito tulisi vielä 300-600 euroa kalliimmaksi. Juuri tuon lääkekorvausasian takia haluammekin aloittaa hoidot vielä tämän vuoden puolella. Nyt vain odotellaan, että lääkäri tekee hoitosuunnitelman ja puolisoni kuukautiset alkavat. Sen jälkeen osaan kertoa hoidoista hieman enemmän.
Kävimme tänään tämän kierron ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa tarkastamassa follikkelien koot. Oikeassa munasarjassa oli yksi 11 mm follikkeli ja useita pienempiä tai suunnilleen saman kokoisia follikkeleita. Vasemmassa munasarjassa oli useita pieniä follikkeleita. Follikkeleita oli molemmissa munasarjoissa hieman liian runsaasti ja toivon, että sieltä nyt karsiutuisi muutamia pois. Alfafollikkeli saisi alkaa erottua tämän viikon loppuun mennessä, sillä laskeskelimme, että ensi viikon alussa pääsisimme inseminaatioon. Kaikki oli kokonaisuudessaan aivan kuten tässä vaiheessa kuuluukin olla. Tänään ihmetytti kuitenkin suuresti ultraäänitutkimusten hintaero eri terveyspalveluja tuottavien yritysten välillä. Olemme normaalisti käyneet Mehiläisessä ja maksaneet ultraäänitutkimuksesta noin 40 euroa. Tällä kertaa emme saaneet millään aikaa Mehiläisestä lyhyellä varoitusajalla, joten jouduimme etsimään toista gynekologia. Löysimme vapaan ajan Terveystalosta ja pulitimme 10 minuutin lystistä 78 euroa! Kaksi kertaa enemmän, vaikka tutkimus oli sisällöltään aivan samanlainen kuin aina ennenkin 😦 Nämä ultraäänitutkimukset, lääkkeet, toimenpidemaksut ja muut vastaavat raivostuttavat minua kaikkein eniten, sillä niitä ei mitenkään osannut ottaa huomioon siinä vaiheessa, kun suunnittelimme hoitoja. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että laskuja tupsahtelee harva se päivä postilaatikkoon.
By the way, miesgynekologimme kysyi puolisoltani, käytetäänkö inseminaatiossa omia siemeniä 😀 Joo, minähän olin siellä huoneessa vain esiliinana ”siskolleni” tai ”ystävättärelleni”…
Sen olen huomannut tässä hoitojen pitkittyessä, etten jaksa enää olla niin innoissani ja odotuskannalla kuin joskus aiemmin. Aluksi tein enemmän kotitöitä, huolehdin resepteistä ja ultrista sekä touhusin kaikenlaista, jotta puolisoni saisi vain keskittyä raskaaksi tulemiseen. Itse asiassa taisin toimia aivan kuin puolisoni olisi JO ollut raskaana. Kai se oli jotain pesänrakennusviettiä tai normaalia pahempaa kanaemoilua. Hölmöä oikeastaan, sillä kaikkein parasta olisi kai olla yhtä rennosti kuin oli ennen hoitoja. Sitä aikaa on kyllä vähän vaikea muistaa. Nyt hoidot tuntuvat jo lähes arkirutiinilta. Inseminaatiopäivä on tietysti vähän jännittävä, mutta muut hoitoihin liittyvät asiat eivät enää niin kauheasti hetkauta. Välillä on vaikea muistaa, milloin on seuraava ultra ja varmistaa, että puolisoni on muistanut piikittää ja ottaa muut lääkkeet. Tämä hoitoihin turtuminen on tapahtunut meillä molemmilla, sillä puolisonikin meinaa välillä unohdella hoitoihin liittyviä asioita. Jospa nyt kuitenkin muistettaisiin mennä sinne seuraavaan inseminaatioon…
Apilavauva 