Perheellisen yksinäisyys

Perheellistyminen on ihana asia silloin, kun sitä on todella toivonut. Aina kaikki ei kuitenkaan ole täydellistä – ja matkan varrella tulee vastaan ilmiöitä, joihin ei ollut osannut varautua etukäteen. Yksi näistä on lapsiperheen yksinäisyys ja sosiaalisten verkostojen reikiintyminen. Olen huomannut perheellistymisen myötä, että vuosi vuodelta kutsut erilaisiin lapsettomien ihmisten aktiviteetteihin ovat vähentyneet. Samaan aikaan toki on tullut lisää lapsiperhetuttavia, mutta luulen puhuvani jokaisen vanhemman suulla sanoessani, ettei kaipuu lapsettomiin aktiviteetteihin ja lapsettomien ihmisten kanssa olemiseen kokonaan häviä perheellistymisen myötä. Olen pohtinut itsekseni ja tuttavieni kanssa, miksi niin kovin usein perheellinen ihminen jätetään kutsumatta esimerkiksi illanviettoihin, joihin aiemmin on kutsuttu.
Tällaisiin tuloksiin olen pohdinnoissani päätynyt:

1) Lapsettoman ennakko-oletus on se, että lapsiperheellistä ei enää kiinnosta mikään muu kuin kotona oleminen.
2) Oletetaan, ettei perheellinen jaksa osallistua, koska on aina väsynyt ja kiireinen.
3) Lapsiperheellistä ei kannata kutsua, koska hän ei todennäköisesti kuitenkaan pystyisi järjestämään lapsenvahtia.
4) Lapsiperheellinen on pitkästyttävää seuraa, koska ei osaa puhua mistään muusta kuin lapsista – ja yleensä sekin on joko hillitöntä hehkutusta tai järkyttävää valitusta.
5) Lapsiperheellinen saattaa yllättäen ottaa lapsen mukaan tilaisuuteen, mikä on kaikkien muiden paikallaolijoiden mielestä vaivaannuttavaa.

Olen kokenut haastavana sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen ja muodostamisen perheellistymisen jälkeen. Haastavaa on nimenomaan ollut suhteiden luominen muihin kuin lapsiperheisiin – tai vastaavasti lapsettomien aktiviteettien järjestäminen uusien lapsiperhetuttujen kanssa. Törmään toisinaan tilanteisiin, joissa melkein toivoisin, että en olisi koskaan edes paljastanut olevani äiti – tällöin välttyisin ihmisten ennakko-oletuksilta liittyen siihen, miten haluaisin vapaa-aikaani viettää. Seuraavassa vastaankin lyhyesti yllämainittuihin ennakko-oletuksiin omasta näkökulmastani:

1) Lapsen syntymä saa väistämättä aikaan kotonahautomisvaiheen, jonka aikana lapsiperheellisen voi olla vaikea lähteä illanviettoihin ja muihin lapsettomiin aktiviteetteihin. Tuo vaihe menee kuitenkin ohi – ja pääsääntöisesti ihmisiä kiinnostaa perheellistymisen jälkeen aivan samat asiat kuin ennen perheellistymistäkin. Jos siis olet viihtynyt ihmisten seurassa ennen perheellistymistä, viihdyt siellä varmasti perheellistymisen jälkeenkin. Itse asiassa arvostat aikuisten seuraa ja illanviettoja todennäköisesti vielä enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä ne ovat vastapainoa arjelle.
2) Väsymys on todellista totta. Yleensä se kuitenkin liittyy kotona olemiseen ja arjen pyörittämiseen. Väsymys voi olla osaltaan tylsistymistä. Harva on niin väsynyt, ettei jaksaisi silloin tällöin viettää aikaa aikuisten aktiviteeteissa. Annathan toki perheellisen ystäväsi itse tehdä ratkaisun sen suhteen, miten väsynyt hän on, ja miten usein hän jaksaa osallistua aktiviteetteihin.
3) Lapsenvahdin hankkiminen voi olla vaikeaa. Vielä vaikeampaa se kuitenkin on, jos ihmiselle ei ole koskaan annettu mitään syytä etsiä lapsenvahtia. Lapsenvahdin löytymiseen kun pätee se yksinkertainen keino, että lapsi on joskus vain rohkeasti vietävä sukulaisten tai tuttavien hoitoon, jotta lapsi tottuu hoidossa olemaan. Sinä lapseton ihminen – teehän perheelliselle ystävällesi siis palvelus ja anna hänelle syy etsiä lapsenvahti! Mikäpä sen parempi syy kuin kutsu lapsettomaan tilaisuuteen!
4) Lapsiperheen elämään kuuluu iloja ja suruja. Jokainen vanhempi muistaa, miten rasittavalta lapsiperheiden jutut kuulostivat silloin, kun itsellä ei ollut lapsia. Ja jokainen perheellinen myös tietää, miten pieniltä perheettömien ongelmat toisinaan tuntuvat omien ajankäyttöongelmien rinnalla. Jos siis itse puhut töistäsi, miksi et jaksaisi vastavuoroisesti kuunnella ystäväsi lapsijuttuja? Voi olla, että jonain päivänä olet itse siinä tilanteessa, että haluaisit avautua huonosti nukutuista öistäsi jollekin – ja että se joku jaksaisi sen pienen hetken ajan olla empaattinen. Kyllä perheellisenkin valitus vähenee sitä mukaa, kun elämään tulee enemmän vapaa-aikaa ja ihmisiä, joiden kanssa viettää sitä. Ehkä voisit omalla toiminnallasi auttaa ystävääsi muistamaan, että hänen arkeensa kuuluu muutakin kuin koti ja perhe.
5) Jos lapsiperheellinen ottaa lapsen mukaan juhliin, voit ajatella asian näin: Todennäköisesti hän on yrittänyt hankkia lapsenvahdin. Ja todennäköisesti hän olisi itsekin mielummin tullut ilman lasta. Siitä huolimatta hän on arvostanut kutsuasi niin paljon, että on tullut paikalle edes pieneksi hetkeksi yhdessä lapsen kanssa.

Ja tärkein: KYSY SUORAAN, ÄLÄ OLETA! Kysy, saako ystäväsi järjestettyä lapsenvahdin. Jos ei saa, kysy suoraan, haluaisiko hän kuitenkin jonain toisena kertana osallistua. Ja jos illanvietot eivät kertakaikkiaan onnistu, kysy, voisitteko joskus tehdä yhdessä jotain sellaista, mihin lapsenkin voisi ottaa mukaan. Varmasti löytyy myös aktiviteetteja, jotka ovat mielekkäitä sekä lapsiperheille että lapsettomille.

Kuulisin mielelläni toisten kokemuksia siitä, miten sosiaalisen elämän kanssa on käynyt perheellistymisen myötä. Oletteko kokeneet sellaista ulkopuolisuutta, mitä ei ennen ollut? Onko ulkopuolisuus johtunut siitä, että olette itse jättäytyneet pois aktiviteeteista, joita ennen oli? Vai siitä, että on jätetty ulkopuolelle?

Miksi äitiyslaki?

Tässä esimerkissäni kerron lyhyesti ja konkreettisesti, miksi äitiyslaki olisi tärkeä perheellistyvien naisparien – ja erityisesti lapsen oikeusturvan kannalta. Kristillisdemokraatit torppasivat lain vuoden alussa, joten tekemistä riittää niin kauan kunnes lakiuudistus saadaan vietyä maaliin. Äitiyslaki on edelleen tarpeellinen, sillä tasa-arvoisen avioliittolain voimaanastuminen ei valitettavasti tee automaattisesti muutosta juridisen vanhemmuuden vahvistamisen prosessiin.

NYKYTILANNE

1. Rekisteröidyssä parisuhteessa elävä naispari aloittaa yhteisestä suostumuksesta hedelmöityshoidot lapsettomuusklinikalla.
2. Hoitoihin kysytään kummankin suotumusta. Naispari käy läpi psykologin arvion, jonka jälkeen he saavat ”luvan” hoitojen aloittamiseen.
3. Anonyymi luovuttaja löytyy, eikä luovuttajalla ole minkäänlaisia oikeuksia suhteessa lapseen. Lapsella on oikeus halutessaan saada tietää luovuttajan henkilöllisyys täytettyään 18 vuotta.
4. Naispari tekee halutessaan lakimiehen avustuksella testamentin, josta ilmenee synnyttävän äidin tahto antaa lapsen juridinen vanhemmuus omalle puolisolle (eli ei-synnyttäneelle äidille), mikäli synnyttävä äiti sattuu itse menehtymään esimerkiksi synnytyksessä.
5. Lapsi syntyy. Lapsella on syntyessään juridinen side ainoastaan synnyttäneeseen äitiin. Testamentti ei itsessään turvaa toisen äidin juridista vanhemmuutta, vaikka siitä ilmeneekin synnyttäneen äidin toive.
6. Perheen sisäinen adoptioprosessi aloitetaan lapsen syntymän jälkeen. Prosessiin kuuluu paikkakunnasta riippuen kotikäyntejä/toimistokäyntejä, joiden pohjalta lastensuojelun työntekijä kirjoittaa lausunnon. Lopullisen päätöksen asiasta tekee käräjäoikeus. Prosessi kestää noin 2 kk – 6 kk paikkakunnasta riippuen. Tuona aikana lapsella on vain yksi juridinen vanhempi, mikä aiheuttaa tarpeetonta huolta perheelle.
7. Ei-synnyttäneen äidin juridinen vanhemmuus vahvistetaan käräjäoikeuden päätöksellä. Lapsella on sen jälkeen kaksi täysin samanarvoista äitiä.

TILANNE ÄITIYSLAIN SÄÄTÄMISEN JÄLKEEN

(Kohdat 1-3 ovat samoja)
1. Rekisteröidyssä parisuhteessa elävä naispari aloittaa yhteisestä suostumuksesta hedelmöityshoidot lapsettomuusklinikalla.
2. Hoitoihin kysytään kummankin suostumusta. Naispari käy läpi psykologin arvion, jonka jälkeen he saavat ”luvan” hoitojen aloittamiseen.
3. Anonyymi luovuttaja löytyy, eikä luovuttajalla ole minkäänlaisia oikeuksia suhteessa lapseen. Lapsella on oikeus halutessaan saada tietää luovuttajan henkilöllisyys täytettyään 18 vuotta.
4. Ei-synnyttänyt äiti tunnustaa lapsen äitiyden neuvolassa tai lastenvalvojan luona, minkä jälkeen maistraatti vahvistaa äitiyden. Lapsella on syntymästään lähtien kaksi täysin samanarvoista äitiä. Uudistus koskisi myös avopareja, jotka ovat yhdessä osallistuneet hedelmöityshoitoihin.

MIKSI ÄITIYSLAKI?: Vanha lainsäädäntö kuormittaa turhaan viranomaisten ajallisia ja taloudellisia resursseja, koska sisäinen adoptio vaatii aina käräjäoikeuden päätöksen. Vanha lainsäädäntö myös aiheuttaa tarpeetonta huolta perheille ja asettaa lapsen oikeusturvan vaakalaudalle. Äitiyslaki ei toisi naispareille mitään sellaista, mitä ei tälläkään hetkellä voi mutkien kautta saavuttaa. Äitiyslain vastustamiselle ei ole mitään muuta perustetta kuin halu tehdä naisparin toiselle osapuolelle juridisen vanhemmuuden saaminen mahdollisimman vaikeaksi. Se on kiusantekoa.

Sateenkaarevasta näkökulmasta vaaliohjelmalla on väliä!

Tarkastelen postauksessani puolueiden vaaliohjelmia sateenkaarevasta näkökulmasta. Kiinnitän huomiotani siihen, mitä ja miten eri puolueiden vaaliohjelmissa puhutaan perheistä ja yhdenvertaisuudesta. Erityisen kiinnostavaa on mielestäni se,  minkälaisia konkreettisia uudistuksia vaaliohjelmissa esitetään. Ja toisaalta se, mitä jätetään sanomatta.

Perussuomalaisten sosiaalipoliittisessa ohjelmassa peräänkuulutetaan kokonaisvaltaista perhepolitiikkaa. Perhettä ei suoraan määritellä, mutta määritelmä on luettavissa rivien välistä. Perussuomalaiset vaativat ”…niin isien kuin äitienkin aseman tunnistamista ja tunnustamista.” Toisessa kohdassa todetaan: ”Sekä äiti että isä ovat lapselle tärkeitä  ja  lapsella  tulee  olla  oikeus  rakastaa molempia.” Hienoja ajatuksia, mikäli oletetaan, että lapsella on sekä isä että äiti, joita rakastaa. Sateenkaariperheen näkökulmasta vaaliohjelma ei tuo minkäänlaista uudistusta – päinvastoin. Vaaliohjelmaan kirjatut lauseet antavat periaatteessa mahdollisuuden heikentää lainsäädännöllisesti sateenkaariperheiden asemaa. Heikennyksen perusteena voi käyttää vaaliohjelmaan kirjattua halua tukea jokaisen lapsen oikeutta rakastaa sekä äitiä että isää – riippumatta siitä, minkälaiseen perheeseen lapsi on todellisuudessa syntynyt.

Kokoomuksen korjausliike ei lupaa minkäänlaista konkreettista edistystä sateenkaariperheiden tai seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvien asioihin. Vaikka yksittäiset kokoomuslaiset ovatkin kunnostautuneet yhdenvertaisuuden puolestapuhujina, eivät kyseiset teemat sinällään näytä olevan kovin keskeisiä Kokoomukselle. Mikäli haluaa turvata yhdenvertaisuuskehityksen jatkumisen, kannattaa mielestäni pelata varman päälle ja valita ehdokas puolueesta, jolle yhdenvertaisuus on oikeasti keskeinen teema. Niin keskeinen, että se kannattaa kirjata jopa vaaliohjelmaan. Yksittäinen ehdokas kun ei voi paljon tehdä, jos muu puolue on toista mieltä.

Keskusta haluaa vaaliohjelmansa mukaan vahvistaa tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta. Vaaliohjelmassa todetaan näin: ”Keskustan ihmiskäsityksen mukaan kaikki ihmiset ovat samanarvoisia (—) Keskusta ei hyväksy ihmisten epäasiallista kohtelua heidän ihonvärinsä, syntyperänsä, vammaisuutensa, sukupuolisen suuntautumisensa tai muun vastaavan tekijän perusteella.” Tavoitteet ovat sinällään hyviä, mutta itseäni häiritsee suuresti termi suvaitsevaisuus. Suvaitsevaisuuteen sisältyy aina käsitys siitä, että on olemassa jokin valtajoukko, joka suvaitsee. Ja sitten on vähemmistö, jota suvaitaan. Itse en kaipaa suvaitsevaisuutta vaan rehtiä yhdenvertaisuutta! Keskustan vaaliohjelmassa ei myöskään anneta konkreettisia muutosehdotuksia, minkä vuoksi jää hieman kyseenalaiseksi se, miten näitä hienoja tavoitteita aiotaan oikeasti toteuttaa – jos edes aiotaan.

SDP lupaa vaaliohjelmassaan vahvistaa vähemmistöjen oikeuksia: ”Aidosti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa vaalitaan vähemmistöjen oikeuksia ja osallisuutta sekä monipuolista kulttuuria. Rasismi ja syrjintä ovat tuomittavia. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille kuuluvat samat oikeudet kuin valtaväestölle.” Kaipaan myös SDP:lta konkretiaa. Mitä tarkoittavat ”samat oikeudet”? Miten niitä vahvistetaan?

Ainoat konkreettiset yhdenvertaisuutta edistävät muutokset löytyvät Vasemmistoliiton ja Vihreiden vaaliohjelmista. Vasemmistoliiton ohjelmassa uudistuksia löytyy erityisesti koulutuspoliittisesta osiosta. Vasemmistoliiton vaaliohjelman mukaan ”peruskoulun on kasvatettava tasa-arvoon ja moninaisuuteen. Oppimateriaaleja, opetusta ja koulujen
käytäntöjä on kehitettävä siten, että ne purkavat kaavamaisia sukupuolirooleja ja tukevat kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta. Koulujen seksuaalikasvatuksen on tuettava seksuaalista itsemääräämisoikeutta sekä seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta.” Vasemmistoliitto parantaisi myös syrjintäsuojaa, takaisi riittävät resurssit yhdenvertaisuus- ja tasa-arvovaltuutetuille, avaisi avioliiton samaa sukupuolta oleville pareille ja uudistaisi translain ”ihmisten sukupuolista itsemääräämisoikeutta
kunnioittavalla tavalla”. Vasemmistoliiton esittämät uudistukset ovat hyviä. Avioliittolain osalta vaaliohjelma on jo ajastaan hieman jäljessä. Tasa-arvoinen avioliittolaki meni jo läpi kuten me kaikki tiedämme! Toisinaan mediassa näkee uhkakuvia siitä, että lakiuudistus voisi vielä kaatua – se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Näissä vaaleissa ei siis kannata turhaan murehtia avioliittolainsäädäntöä. Katse kannattaa suunnata jo eteenpäin!

Minkälaisia konkreettisia uudistuksia sateenkaariperheet ja muut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat ihmiset tällä hetkellä kaipaavat? Vastaus on yksinkertainen: translain ja äitiyslain uudistusta, tietysti! Äitiyslaki on sateenkaariperheiden oikeusturvan kannalta mielestäni tärkeämpi kuin tasa-arvoinen avioliittolaki. Avioliittolainsäädännön uudistus ei valitettavasti tuo automaattisesti mukanaan äitiyslain uudistusta. Ja juuri äitiyslaki on se, joka mahdollistaisi synnyttävän äidin puolison juridisen vanhemmuuden kätevästi jo ennen lapsen syntymää silloin, kun lapsi on saanut alkunsa klinikalla anonyymisti luovutetuilla sukusoluilla. Valitettavasti tämä erittäin tarpeellinen uudistus kaatui translakiuudistuksen ohella ihmeelliseen suhmurointiin ja poliittiseen pelaamiseen.

Translakiuudistus puolestaan on tärkeä, sillä nykyinen lainsäädäntö loukkaa transihmisten perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Lain mukaan juridisen sukupuolensa vahvistavan täytyy todistaa olevansa lisääntymiskyvytön, esitettävä pitkiin tutkimuksiin perustuva lääketieteellinen selvitys ja suostuttava siviilisäädyn muutoksiin. Näihin asioihin kaivataan konkreettisia muutoksia!

Vaan eipä hätää – vihreät ovat vaaliohjelmassaan luvanneet näin: ”Poistetaan syrjintää lainsäädännöstä uudistamalla translaki ja hyväksymällä äitiyslaki.” Siinäpä konkreettinen ja tulevaisuuteen luotaava uudistus minun makuuni! Toinen timantti vihreiden vaaliohjelmassa on tämä lause: ”Tarvitsemme tasa-arvoa kaikille sukupuolille.” Toistan – kaikille sukupuolille! Lisäksi Vihreät haluavat toteuttaa uuden perus- ja ihmisoikeusohjelman purkamaan eriarvoistavia rakenteita sekä takaamaan yhdenvertaisuuden niin miehille, naisille kuin kaikille vähemmistöillekin. Vihreiden esittämät uudistukset ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, mutta täynnä asiaa.

Toivon, että tekemästäni yhteenvedosta on apua oman puolueen valintaan. Kannattaa myös käydä itse tutustumassa eri puolueiden vaaliohjelmiin, jotka löytyvät kätevästi puolueiden nettisivuilta. Ennakkoäänestys alkoi tänään – muistakaahan kaikki käydä äänestämässä!

Mamma bloggaa taas!

Huomasin ilokseni, että blogiani on käyty lukemassa näiden vuosien aikana yli 33 000 kertaa! Suosio on yllättänyt minut positiivisesti – ja se kertoo siitä, että tiedolle on edelleenkin tarvetta. Toivon, että moni on saanut blogini avulla rohkeutta oman perheen perustamiseen, tai ainakin jonkinlaista vertaistukea lapsettomuushoitoihin.

Olin alunperin ajatellut lopettaa blogini kirjoittamisen lapsen syntymään – aivan kuten olen tehnytkin. Koska maailma ei kuitenkaan edelleenkään ole valmis, päätin virittää blogini käyntiin uudelleen. Aivan aluksi kerron lyhyesti siitä, mitä näiden poissaolovuosieni aikana on tapahtunut.

Tyttäreni syntymän jälkeen suoritin filosofian maisterin tutkontoni loppuun ja työskentelin yliopistolla erään tutkimushankkeen parissa. Samaan aikaan puolisoni oli 10 kuukautta kotona vauvan kanssa. Kun tyttömme oli 10 kuukauden ikäinen, muutimme koko perhe Porista Ouluun lähemmäksi isovanhempien tukea. Ouluun muuton jälkeen puolisoni meni töihin neljäksi päiväksi viikossa ja minä jäin vuorostani kotiin kymmeneksi kuukaudeksi lapsen kanssa. Nyt olemme viimeisen vuoden ajan olleet kumpikin töissä – puolisoni on tehnyt lyhennettyä työviikkoa hoitoalalla ja minä kokoaikaista järjestötyötä. Puolisoni vuorotyön ansiosta lapsemme oli aluksi päiväkodissa noin 2-3 päivänä viikossa. Tämän vuoden alusta lähtien hän on ollut päiväkodissa joka arkipäivä. Tyttömme täyttää kolme vuotta kesällä. Hui, miten nopeasti aika kuluu!

Jatkossa bloggailen lapsiperheen arjesta – kiireestä, työstä, hampaiden kiristelystä ja ihanista hetkistä. Seuraan myös tiiviisti lapsiperheisiin – ja erityisesti sateenkaariperheisiin liittyvää poliittista päätöksentekoa. Näin vaalien alla aion esimerkiksi syynätä läpi puolueiden vaaliohjelmat sateenkaariperheiden näkökulmasta.

Uuden opettelua

En ole kirjoitellut blogiani kahteen kuukauteen. Vauvan syntymän jälkeen oli paljon uutta opittavaa ja myöhemmin aika on mennyt sen uuden opitun kertaamisessa. Kun omaa aikaa on jäänyt, olen mieluiten rentoutunut pelaamalla pesäpalloa tai ihan vain katselemalla telkkarista kaikenlaista turhaa, mutta ah-niin-rentouttavaa -ohjelmaa. Nyt olen kuitenkin alkanut jo tottua vaavin hoitamiseen, joten energiaa on huomattavasti enemmän. Suurin helpotus on ollut se, että vauva on alkanut nukkua kokonaisia öitä. Tämä kokonainen yö siis tarkoittaa tässä tapauksessa nukkumista yhdeksästä kuuteen aamulla. Kun olen kuunnellut tuttavieni kertomuksia heidän vauvojensa nukkumisesta, voin vain todeta, että olemme erittäin onnekkaita! 🙂

Olemme saaneet luotua kolmestaan ihan toimivat päivärutiinit. Viimeisen kolmen viikon ajan olemme heränneet aina kuudelta, pukeneet vauvalle päivävaatteet, syöttäneet ja laittaneet hänet nukkumaan vaunuihin pihalle. Yhdeksän aikoihin olemme taas syöttäneet, minkä jälkeen on yleensä seurannut pieni seurusteluhetki. Sitten taas on menty päiväunille, josta vauva on herännyt puolenpäivän aikoihin syömään. Sen jälkeen on taas seurusteltu, kunnes vauva on nukahtanut päiväunille kahdesta neljään. Sitten taas syönnin jälkeen on seurusteltu ja viidestä seitsemään nukuttu vaunuissa tai repussa seitsemään asti. Seitsemältä vauva on syönyt pienen iltapalan, kahdeksalta häntä on käytetty peppupesulla tai kylvyssä ja puoli yhdeksän aikaan on annettu iltamaidot. Yhdeksältä vaavi on sitten simahtanut ihan vaivatta omaan pinnasänkyynsä. Joinakin öinä olemme antaneet hänelle maitoa vielä kolmen tai neljän aikaan, mikäli hän on sitä itkenyt. Yleensä hän kuitenkin nukkuu jo aamuun asti. Välillä sängystä kuuluu öisin jotain pientä ähinää, kun vauva katselee mobileaan. Pienen katselutuokion jälkeen hän vaipuu silti ilman maitoja takaisin uneen.

Ihan vaivatonta tämä uuden opettelu ei ole ollut. Minä en ole esimerkiksi vuosiin ollut aamuvirkku! Nyt olen jo alkanut kuitenkin tottua aikaisiin herätyksiin. Olen myös huomannut, että tällä tyylillä päivässä ehtii tekemään enemmän asioita. Olemme jakaneet vaavin hoidon lähes tasan. Se on ollut suhteellisen helppoa, sillä vaavi syö paljon korviketta rintamaidon lisäksi. Molemmat siis voivat aivan yhtälailla syöttää. Ainoa häiritsevä tekijä on ollut se, että minä olen joutunut vastoin suunnitelmiani tekemään tutkimustöitä n. 15 tuntia viikossa. Onneksi osa siitä on ollut kotona tehtävää etätyötä, joten olen saanut töiden lomassa myös nauttia vaavin toilailuista. Viimeisin sellainen oli kakkaaminen vaipan lahkeesta olohuoneen matolle 😀 Onneksi on kesä niin päästiin melko pian mattopyykille joen rantaan.

Ihaninta tässä kaikessa onkin ollut juuri arki: vaavin hymy ja jutustelu silloin kun itseä väsyttää, pitkät vaunukävelyt, leikkiminen pihalla viltin päällä, syöttäminen, yhteiset suihkuhetket ja tyytyväisen tuhinan kuuleminen. Olen oppinut tämän kesän aikana enemmän uusia asioita kuin aikoihin. Ja tuo uuden oppiminen ei ole ollut pelkästään vauvasta oppimista, sillä olen oppinut myös itsestäni paljon. Ällistyttävintä on ollut ennen kokemattoman voimakas kokemus omasta pärjäämisestä. Olen etenkin nuorempana ollut hieman arka ja epäileväinen omien ratkaisujeni suhteen. Nyt, kun näen oikeasti avuttoman ja aikuiseen tukeutuvan pienen ihmisenalun, asiat palautuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Tuntuu uskomattoman hienolta tietää olevansa tuolle pienelle ihmiselle se joku, yksi tärkeimmistä ihmisistä, johon tukeutua.

Elämäni mullistavin yö

Edellinen kirjoitukseni loppui kuin seinään. Siinä vaiheessa kun kirjoitin viimeistä lausetta, puolisoni soitti ja sanoi, että nyt on tultava. Kello oli silloin jotain yhden ja puoli kahden välillä perjantain ja lauantain välisenä yönä. Pohdin hetken, mitä teen keskeneräiselle kirjoitukselle, mutta päätin silti julkaista sen. Sitten sammutin nopeasti koneen ja juoksin autoon laukkuineni. Meiltä on synnärille noin 15 minuutin matka, mutta koska arvasin, että yöstä tulisi pitkä, poikkesin matkalla vielä huoltoasemalla ostamassa evästä. Saavuin synnärille noin klo 1:35. Siellä sain ylleni sairaalan vaatteet ja kengät, joissa lampsin sisään synnytyssalin ovesta viisi minuuttia myöhemmin. Puolisoni hengitteli ilokaasua ja minulle kerrottiin, että saliin oli lähdetty, koska vauvan syke oli ollut turhan korkea. Syke tasaantui salissa nopeasti, mutta samaan aikaan supistukset tihenivät ja voimistuivat.

Ensimmäiset yksi ja puoli tuntia olivat suhteellisen rauhallisia. Puolisoni tunsi kovaa supistuskipua, mutta selkähieronnan ja ilokaasun avulla kivut olivat niin siedettäviä, että supistusten välillä ehdimme hieman puhua toisillemme ja naureskellakin. Kolmen aikaan kivut kuitenkin alkoivat käydä sietämättömiksi. Puolisoni toivoi jotain järeämpää lääkettä, mutta anestesialääkärit olivat kiinni toisissa saleissa. Kohdunsuu oli tuolloin noin neljä senttiä auki. Kätilö teki ensiapuna aqua-rakkuloita ja lämmitti kaurapussin. Ne auttoivat sietämään kipua, mutta eivät vieneet sitä pois. Kiirellisempien tapausten vuoksi anestesialääkäri ehti paikalle vasta puoli viiden aikaan. Ollenkaan liioittelematta voin todeta, että puolisoni ei olisi kestänyt tuossa vaiheessa enää yhtäkään supistusta pidempään. Tuolloin aloin olla ensimmäistä kertaa huolissani, sillä kipu oli silminnähden ja etenkin korvinkuullen aivan sietämätöntä. Ja kurjaahan se on, ettei itse voinut tehdä muuta kuin yrittää hieroa ja tukea.

Anestesialääkäri laittoi onneksi nopeasti spinaalipuudutuksen, joka auttoi lähes välittömästi. Sen jälkeen seurasi noin parin tunnin suhteellisen leppoisa hetki, jonka aikana puolisoni ehti vähän torkahtaakin. Monitorista huomasin, että täysiä supistuksia oli noin parin minuutin välein, mutta puolisoni ei tuntenut niitä. Onneksi! Minäkin ehdin käydä aamukuuden aikaan isien huoneessa nukkumassa parikymmentä minuuttia.

Puoli kuuden aikoihin aloitettiin oksitosiinitiputus. Sen oli tarkoitus nopeuttaa synnytyksen etenemistä, jotta puolisoni ei joutuisi spinaalipuudutuksen hälvettyä enää kestämään kovin kauaa voimakkaita kipuja. Puoli seitsemän aikoihin kivut alkoivat taas voimistua. Kohdunsuu taisi silloin olla auki noin kuusi senttiä. Tuossa vaiheessa aloin olla jo niin tokkurainen ja nälkiintynytkin, että en oikein muista, mitä kaikkia lääkkeitä puolisolleni annettiin. Ainakin aqua-rakkulat tehtiin uudestaan ja kohdunkaulaan laitettiin jonkinlaista puudutetta useampaan otteeseen.

Puoli kahdeksan aikoihin puolisoni alkoi tuntea tarvetta ponnistaa, mutta tuolloin se olisi ollut vielä liian varhaista. Yhdeksän aikaan tuo ponnitustarve kasvoi niin suureksi, että jotain oli tehtävä. Kohdunkaula oli jo yli yhdeksän senttiä auki, mutta siellä oli pieni nyppylä, jonka olisi vielä pitänyt tasoittua ennen ponnistamista. Kätilö kuitenkin antoi luvan ponnistella aluksi hiljalleen omaan tahtiin nyppylästä huolimatta. Se tuntui helpottavan supistuskivun kestämistä. Noin varttia vaille kymmenen aloitettiin todellinen ponnistaminen. Puolisoni ponnisti hienosti ja oikeaan suuntaan, mutta vauvan pää ei vain millään alkanut näkyä. Puolen tunnin rankan ponnistelun jälkeen kätilö tuli siihen tulokseen, ettei vauva yksinkertaisesti tule ulos ilaman apukeinoja. Hän kutsui lääkärin paikalle ja melko nopeasti kävi ilmi, että vaikka vauva olikin tulossa pää edellä, pää oli kääntyneenä siten, ettei se mahtunut tulemaan ulos pelkällä ponnistamisella. Oli pakko ottaa käyttöön imukuppi.

Imukuppisynnytys oli juuri se oikeastaan ainoa asia, jota puolisoni oli todella etukäteen pelännyt. Ja ihan rehellisesti täytyy myöntää, että eihän se mitään mukavaa touhua ollut… Onneksi asiat etenivät siinä vaiheessa niin vauhdilla, että jo muutaman ponnistuksen jälkeen vauva liukui imukupin perässä ulos. Voi sitä onnen ja helpotuksen tunnetta! Vauva oli vähän kakan peitossa ja hänet vietiin nopeasti pois luotamme happikaappiin. Minä kuitenkin näin ja kuulinkin vauvan ääntelystä, että kaikki oli ihan hyvin. Melko nopeasti meille kerrottiinkin, että vauvan täytyy saada vähän lisähappea, mutta mitään kovin kamalaa vaaraa ei ollut. Minä menin pitämään vauvalle seuraa happikaapin luokse sillä aikaa kun puolisoani ommeltiin.  Parin tunnin kuluttua vauva pääsi puolisoni rinnalle ja alkoi lähes heti imeä ❤

Nyt me sitten olemme pikkuisen tytön äitejä. Vaavin strategiset mitat ovat 49 cm ja 3545 g. Me emme päässeet perhehuoneeseen, joten minä jouduin lähtemään yöksi kotiin. Vauva nukkuu puolisoni kanssa ja aamulla minä menen heti kahdeksalta heidän luokseen. Harmittaa, kun en voi olla siellä koko ajan Onneksi ehdin kuitenkin pitää pientä tyttöämme päivällä sylissäni puolen tunnin ajan kun hän nukkui. Huomenna pääsen opettelemaan vaipan vaihtamista ja vauvan kylvettämistä ❤ Ihanaa!

41. raskausviikko: Nyt se on alkanut

Kuten otsikkokin kertoo, nyt eletään aivan viimeisiä raskausajan hetkiä. Lapsivesi tuli päivällä varttia vaille kolme ja puolen tunnin päästä olimme jo matkalla synnärille. Mitä ihmettä minä siis teen tässä kirjoittamassa klo 1 aamulla? Noh, toisin kuin elokuvissa, tosielämässä vauvat eivät aina synny heti kun lapsivesi tulee. Koska säännöllisiä supistuksia ei vielä ollut, meidät otettiin synnytysvuodeosastolle odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Vierailijoiden täytyy lähteä osastolta iltakymmenen aikaan pois. Odottelimme puolisoni kanssa osastolla supistusten tihenemistä vartin yli kolmesta kymmeneen asti, mutta kun sanottavaa edistymistä ei tapahtunut, minut passitettiin kotiin nukkumaan. Nukkumaan! Ihan kuin tässä voisi oikeasti nukkua 🙂 Torkahdin ensin puoleksi tunniksi, mutta heräsin sitten puolisoni laittamaan tekstiviestiin. Juuri tuollainen pieni torkkuminen teki niin sekavan olon, että en kyllä suoriltaan siitä pystyisi lähtemään auton rattiin. Puolisoni ilmoitti, että supistukset ovat nyt voimistuneet ja tihentyneet. Lääkäri miettii vielä, onko synnytys käynnistynyt. Nyt siis odottelen, että puolisoni siirrettäisiin synnytyssaliin, jonne minäkin voin mennä keskellä yötäkin.

Totesin, että on parempi pysytellä nyt valveilla ainakin siihen asti kunnes saan tiedon siitä, mitä lääkäri oli sanonut.

40. raskausviikko: Lasketun ajan alla

Laskettu aika on huomenna 🙂 Toivoisimme molemmat, että saisimme jo pidellä pikkuistamme sylissämme. Puolisollani on ollut supistuksia viimeisen kahden viikon ajan, mutta ne eivät ole olleet säännöllisiä. Parin viime päivän aikana supistuksia on tullut epäsäännöllisesti noin 2-4 kertaa tunnissa. Osa niistä on ollut niin kovia, ettei puolisoni ole oikein muuta voinut kuin makoilla sängyllä kyljellään. Yksin hän ei enää uskalla lähteä kovin kauaksi kotoa, sillä kovimmat supistukset tulevat juuri liikkuessa. Yöt ovat olleet levottomia, sillä supistukset ja jatkuva vessahätä herättävät tunnin tai parin tunnin välein. Se onkin hyvää harjoitusta tulevaisuutta varten 🙂 Myös minusta on tullut levottomampi nukkuja, sillä olen jollain tasolla koko ajan valmistautunut siihen, että jossain vaiheessa täytyy lähteä ajamaan synnärille.

Joskus aiemmin kirjoitin siitä, että olen pelännyt synnytystä. Nyt nuo pelot ovat hälvenneet, sillä jouduin jo kertaalleen tilanteeseen, jossa luulin, että synnytys todella alkaa. 38. raskausviikolla lääkäri epäili verikokeen pohjalta, että puolisollani voisi olla raskaushepatoosi. Hän teki lähetteen äitiyspolille ja ilmoitti meille, että synnytys jouduttaisiin luultavasti käynnistämään lähiaikoina. Ehdimme jo ajatella, että nyt se on sitten menoa. Minä ajelin kädet hieman täristen töistä kotiin ja pakkasimme laukun valmiiksi osastolle lähtemistä varten.  Kutsua äitiyspolin jatkotutkimuksiin ei kuitenkaan parin päivän sisällä tullut. Lopulta meille ilmoitettiin, ettei synnytystä käynnistetäkään, sillä verikokeissa ei ollutkaan mitään normaalista raskaudesta poikkeavaa! Lääkäri oli vain tehnyt vääriä päätelmiä. Meidät lähetettiin kuitenkin äitiyspolille jatkotutkimuksiin. Puolisooni asennettiin laitteet, joiden avulla kuunneltiin vauvan sydänääniä ja kohdun supistuksia. Kaikki oli kunnossa.

Nyt kun olen kertaalleen jo ollut lähdössä synnärille, se ei tunnu enää niin kovin ihmeelliseltä. On jotenkin levollinen olo. Iltaisin olen painanut korvani puolisoni vatsan vasemmalle puolelle ja kuunnellut Möllin sydänääniä. Ne kuuluvat aivan selvästi vatsan läpi ja tiedän, että kaikki on kunnossa. Väärän hälytyksen takia jouduimme järjestämään kaikki roikkumaan jääneet asiat kuntoon. Kaikki on siis valmiina. Huomenna olisi hyvä päivä syntyä 🙂

37. raskausviikko: Minusta tulee äiti

Viimeaikoina olen törmännyt usein tilanteisiin, joissa minulle ei ole löytynyt perheenjäsenenä oikeaa nimitystä. Kävimme synnytysvalmennuksessa raskausviikolla 32. Siellä puhuttiin synnyttävän äidin ohella isästä tai tukihenkilöstä. Tuossa jaottelussa minut varmaan ajateltiin tukihenkilö-kategoriaan yhdessä synnyttävien naisten äitien, doulien ja ystävien kanssa. Mielestäni synnytyksen yhteydessä tukihenkilöstä puhuminen olisi ihan käypä vaihtoehto silloin, jos myös isä kuuluisi tuohon kategoriaan. Nyt kun isistä kuitenkin puhuttiin erikseen, koin että isien ja tukihenkilöiden välillä oli selvä hierarkia. Tuossa hierarkiassa olisin oikeasti roolini vuoksi kuulunut samaan ryhmään isien kanssa, mutta isä-termin sukupuolisidonnaisuuden vuoksi putosin tuossa hierarkiassa alempana olevaan tukihenkilö-kastiin.

Olen törmännyt nimitysongelmaan myös Kela:ssa asioidessani. Siellä minut rinnastetaan yllättäen isiin. Olen esimerkiksi oikeutettu saamaan isyysrahaa ja pitämään isäkuukauden. Yleensä isään rinnastaminen tuntuu lähinnä huvittavalta, mutta toisinaan se myös vähän ärsyttää. Vaikka moni isä pitää nykyään isyysvapaansa ja osallistuu tasapuolisesti lastenhoitoon, on maailmassa edelleen suuri joukko isiä, joiden mielestä lastenhoito kuuluu pääasiassa naiselle. En samaistu millään tavalla tuohon jälkimmäiseen joukkoon, mutta valitettavasti se edelleen määrittää isyyttä enemmän kuin nuo oikeasti tasapuolisesti vanhemmuuttaan hoitavat isät. Kela:n vanhentuneessa termistössä näkyy, miten toimimattomia ja ongelmallisia kategorioita tiukasti sukupuolisidotut termit isä ja äiti ovat. Eikö olisi helpompaa puhua isän ja äidin sijaan tässä yhteydessä vanhemmista?

Kaksi edellä mainitsemaani tapausta paljastavat sen, miten vaikeaa monien viranomaistahojen ja ihmisten on ymmärtää, että lapsella voisi olla kaksi äitiä tai kaksi isää. Yksi yritys tuon asian ymmätämiseksi on sosiaalisen vanhemman käsite. Törmäsin itse tutkimukseen, jota varten kerättiin aineistoa sateenkaariperheiden sosiaalisilta äideiltä. Ymmärsin, että tuolla käsitteellä viitattiin minuun, mutta en koe itseäni sosiaaliseksi äidiksi.

Jos voisin valita, olisimme kaikki vain vanhempia. Isän ja äidin käsitteet ovat mielestäni jäykkiä ja niihin sisältyy tarpeetonta sukupuolihierarkiaa. Nuo jäykät kategoriat kuitenkin ovat olemassa nyt ja varmasti myös tulevaisuudessa riippumatta siitä, mitä minä niistä ajattelen. Vähimmäistoiveeni olisikin, ettei äidin ja isän alakategorioita lisättäisi silloin, kun sille ei oikeasti ole mitään tarvetta. Tarpeen perusteluksi ei mielestäni riitä se, ettei oman jäykkyyden vuoksi osaa ajatella, että lapsella olisi kaksi samanarvoista äitiä. Jokainen uusi kategoria asettuu johonkin hierarkiaan, vaikka sitä ei olisi hierarkiseksi tarkoitettu. Tuossa hierarkiassa sosiaalinen äiti on (biologista) äitiä alempana. Jokainen hierarkiaan asetettu kategoria siihen sisältyvine merkityksineen on myös potentiaalinen hierarkian vahvistaja. Sosiaalinen äitiys, joka nähdään hierakiassa biologista äitiyttä alempana, vahvistaa sosiaalisen äidin kuvaa itsestään biologista äitiä vähemmän tärkeänä. Tämähän on tietysti helpotus niille äideille, jotka eivät halua ottaa lapsen hoitamisesta samanarvoista vastuuta toisen äidin kanssa 🙂 Joissakin perheissä äidit kuitenkin jakavat vastuun tasapuolisesti, jolloin sosiaalisen äidin termi vähättelee toisen äidin roolia. Tietysti voisin itse julistautua irti tuosta kierteestä ja väittää, että sosiaalinen äiti on hiearkiassa yhtä korkealla kuin biologinen äiti. Mutta silloin kyllä valehtelisin tai vähintäänkin sortuisin idealismiin.

Julistankin siis, että minusta tulee äiti. Mitään siihen lisäämättä ja mitään pois jättämättä.

31. raskausviikko: Perheen sisäisen adoption kiemuroita

Tällä viikolla olemme selvitelleet paljon juridisia asioita. Ensinnäkin saimme viimein testamenttiin allekirjoitukset. Lakimiehellä meni testamentin laatimisessa lähes kaksi kuukautta, sillä hän oli hyvin kiireinen. Tämä siis laskettuna siitä hetkestä, kun ensimmäisen kerran otimme häneen yhteyttä. Saimme kuitenkin testamentin, jossa puolisoni toivoo, että minusta tulee lapsen edunvalvoja siinä tapauksessa, jos hän kuolee ennen perheen sisäisen adoption voimaan astumista. Saimme pulittaa testamentin laatimisesta 110 euroa. Käsittääkseni tuokin rahasumma olisi säästynyt, jos olisimme rekisteröidyn parisuhteen sijasta avioliitossa. Nämä ovat näitä konkreettisia seurauksia siitä, että laki ei ole sama kaikille 😦

Helsingissä järjestetään perheen sisäisestä adoptiosta kertovia koulutuksia, mutta me kun asumme täällä Länsi-Suomessa, meillä ei ole ollut mahdollisuuksia osallistua koulutuksiin. Saimme kuitenkin tietoa koulutuksessa kerrotuista asioista välikäden kautta.  Vapaaehtoisen testamentin laatimisen jälkeen ensimmäinen tärkeä asia on yhteyden ottaminen siihen henkilöön, joka vastaa paikkakunnalla perheen sisäisestä adoptiosta. Tämä kannattaa tehdä hyvissä ajoin, jotta heille kirjautuu tieto siitä, että olette aikeissa aloittaa adoptioprosessin. Soitin paikkakuntamme sosiaalitoimeen, josta kerrottiin, ettei meidän paikkakunnallamme ole asioista vastaavaa henkilöä. Asia hoidetaan naapurikunnassa.

Soitin naapurikunnan lastensuojeluviranomaisille, josta sain monen puhelunyhdistämisen jälkeen asioista tietävän lastenvalvojan tai sosiaalityöntekijän puhelinnumeron. Soitin annettuun numeroon, mutta lastenvalvoja oli hyvin kiireinen ja pyysi soittamaan muutaman päivän kuluttua uudelleen. Kun viimein soitin uudelleen ja kerroin tilanteestamme, hän totesi, ettei valitettavasti tiedä perheen sisäisen adoption juridiikasta rekisteröidyn parisuhteen tilanteessa tarpeeksi, jotta hän voisi edes kertoa adoptioprosessin kulusta. Lastenvalvoja oli oikein ystävällinen ja kuulin kyllä hänen äänestään, miten pahoillaan hän oli omasta tietämättömyydestään. Hän neuvoikin meitä soittamaan uudelleen toukokuussa, johon mennessä hän aikoi ottaa asioista selvää. Sen verran hän tiesi kertoa, että tapaamisajat täytyy varata 1,5-2 kuukautta etukäteen, koska heillä on kamala ruuhka.

Ajattelin, että varaamme ajan heinäkuun alkuun. Lapsemme pitäisi syntyä kesäkuun alussa. Jos 8 viikon harkinta-aika olisi edelleen voimassa, voisimme aloittaa adoptioprosessin vasta elokuussa. Heinäkuun 1. päivä astuu kuitenkin tietääkseni voimaan lakimuutos, joka poistaa 8 viikon harkinta-ajan adotioprosessin alkuun saattamisessa. Käsittääkseni meillä siis pitäisi olla oikeus aloittaa adoptioprosessi heti, kun tuo lakimuutos astuu voimaan. Lastenvalvoja ei ollut tietoinen harkinta-ajan poistumisesta, mutta uskoisin, että hän asioita selvitellessään tulee siitä tietoiseksi ja suostuu aloittamaan adoptioprosessin heti heinäkuussa.

Sen olen oppinut, että on hyvä aloittaa näiden asioiden selvitteleminen hyvissä ajoin etenkin, jos asutaan Helsingin ulkopuolella. Voi näet hyvinkin olla, että oma perhe on se ensimmäinen sateenkaariperhe, jonka lastenvalvoja kohtaa. Ymmärrystä ja kärsivällisyyttä tarvitaan puolin sun toisin 🙂